Mä olen todella hukassa ajoittain itseni kanssa.Mulla ei ole pienintäkään hajua siitä mitä minä haluan tehdä tai kuinka. Tarkemmin en osaa vastata kysymykseen mikä minusta tulee isona? Olen ohittanut joskus nuoruudessani sen ajan, koska tuota kysymystä olisi todella pitänyt käsitellä ja pohtia. Nyt huomaan, että olen tähän astisen elämäni syöksynyt vain kohti tyhjiötä joka ei johda minnekään, pelkkään putkeen joka kumisee. Nyt kysymys hakkaa takaraivossani jatkuvasti, se vainoaa minua ja minulla on tunne, että kun osaan vastata tuohon kysymykseen niin en voi mennä enää sitä kohti. Olen myöhästynyt pysäkiltä. Samalla tuo tieto raastaa vähäisimmätkin itsetuntoni rippeet jotka minulla vielä on. En osaa hallita tätä ajoittaista hiljaista sotaa sisälläni joka saa minut masentumaan. Ei, minun kuuluu olla vahva, iloinen ja avoin. Minulla on aina ollut vastaukset ja neuvot aina kaikille ja kaikelle. Nyt minulla ei ole enää mitään.

Ainoat asiat jotka saavat minut pysymäään järjissäni on mies ja hänen poika. Muutama ystävä joita en 'aja pois'. Tietyiltä ihmisiltä en osaa ottaa ollenkaan vastaan sympatiaa tai neuvoja, en kertakaikkisesti pysty kuuntelemaan. En minä ole tuollainen ja silti olen. Sitten olen myös huomannut, että en osaa enää jutella ihmisten kanssa. Minä häkellyn sanoissani ja huomaan olevani koppava tahtomattani tai sitten yksinkertaisesti sanon vaan jotain asiayhteydestä täysin poikkeavaa. Mikä vittu mua vaivaa? Tiedostan ongelmia, mutta silti en käsitä niitä.

Kuitenkin olen löytänyt nyt yhden oljenkorren. Olen alkanut nauttimaan taas juoksusta. Se tuntuu mukavalle ja vapauttaa ja kun lähden juoksemaan niin ensimmäisen kilometrin jälkeen huomaan, että voisin tehdä tätä niin kauan kunnes vajoaisin uupuneena maahan. Sitä varmaan tarvitsisin; löytäisinkö itseni uudelleen?

En osaa todellakaan tällä hetkellä iloita uudesta työpaikastani, sain sen paikan ja palkkakin on ihan hyvä, ei valittamista. Joku siinä kaihertaa. Kai olen vain niin kiintynyt täällä talossa oleviin lapsiin ja sen mukana tuomiin haasteisiin. Täällä haluaisin olla, sen sanoo sydän, mutta täällä ei voi olla pidemmän päälle. Ei pätkätyöllä itseä elätä ja kesät aina työttöminä jos ei ole vakipaikkaa. Me emme elä jos kesällä minä en saa jostain tiliä. Kuitenkin toiveeni toteutui siinä uudessakin paikassa; saan olla pihalla koko kesän, työskennellä ihmisten parissa jne..ja siitä voi saada vakipaikan, mutta kun minusta on tullut niin vitun skeptinen, etten usko hetkeäkään että selviän sen 4kk:n haamurajan yli..Kai tämä on vain pelkoa, etten uskalla iloita, koska pelkään että se viedään sitten pois?

Viikonloppuna alamme tekemään kutsuja häihin. Minä olen mielissäni. Toivottavasti kaikki menee hyvin. Samalla kaasotkin pääsevät tutustumaan uudelleen toisiinsa! Ehkäpä uskallan kokeilla pukuakin yksikseni.

Kevät: Lumi on jo sulanut pois, takapihalla ei ole enää ollenkaan. Ensimmäiset sorsat ja joutsenet ovat saapuneet . Linnut laulaa ja maa tuoksuu! Tästä minä nautin. Kohta alan kiertämään aamua iltaa kukkapenkkejen ympäri ja odotan, että sipulit  nostavat päätään...