Nyt on sitten aikaa olla perheen kanssa.

Ulkona odottaa jumalaton, armoton halkopino kantajaansa varaston suojiin. Jos olen ahkera, saan ne ehkä kannettua kahdessa päivässä sisälle. Niihin voisi siis purkaa jotain sisälle suljettuja patoumia. Kyllä minä ymmärrän tämän tilanteen, tosiaalta hyvätkin puolet, sen luomat uudet mahdollisuudet. Mutta en millään olisi enää jaksanut taas kerran aloittaa alusta. Olisin halunnut tuudittautua siihen, että tätä työtä saan tehdä niin kauan kuin jaksan. Nyt vain pitää pitää kädet kyynärpäitä myöten ristissä jotta onni olisi minulle myöten. Ja tottakai minä syytän tästä jossain mielessä itseäni. On pakko mennä itseensä. Pakkohan minussa nyt oli jotain vikaa olla kun jouduin lähtemään. Pakko.

Eilen kun soitin edelliselle esimiehelleni ja selitin tilanteen, hän ei ollut uskoa korviaan. He eivät olisi luopuneet minusta silloin vapaaehtoisesti, mutta minä halusin lähteä kun luulin saavani vakipaikan ja läheltä. Hän lupasi yrittää kehitellä jotain. Mutta sanoi, että nyt minulla on pakosta aikaa itse tutkiskeluun, meittiä mitä todella haluan. Totesin, et kai sitä on alettava omaa napaa tuijottamaan.

-huokaus-