Viime päivänä on tullut reippaasti yli 10cm lunta. Kunhan vain pysyisi pakkasen puolella ja lumi maassa. Aivan mahtavaa on ollut kävelyllä kun puut notkuvat lumen painosta, raskas taakka oksillaan. Kylmä viima puree poskia, pikkuisen kipristäen ja punoittaen. Tekee mieli repiä huppu pään suojaksi ja kääntää selkäpuoli tuulelle. Lumi lentää vastapuoleiseen ojaan, peittäen ojan paikan; pikku hiljaa kaikkialla vain tasaista.

Hampaitani on pitkin syksyä vihlonut ja siitä viisastuneena kävin hammashoitajalla. Yllätyksekseni 6 vuoden aikana ei ollut tullut yhtään reikää. Mutta, se iso mutta. Olen alkanut taas narskuttamaan hampaita, josta vihlonta sekä leukapielien kipeytyminen johtuu. Narskuttaminen ei tiedä minulla hyvää. Se yhdistyy menneisyyden haamuihin. Narisee kuin tuuli autiotalon nurkissa pelottavasti. Olen yrittänyt hallita kaikkea tämän kaiken keskellä, mutta näköjään epäonnistunut. Ahdistus ja stressi on saapunut. Narskutus on alkanut. Kumpa vain perkele päästäisiin äkkiä kotiin niin edes hiukan helpottaisi.

Kotiin pääsy, tämä aihe jota käsitellään joka kirjoituksessa. Osaanko enää kohta muusta kertoakaan? Mutta se on koko ajan mielessä. Nyt näyttää hiukan siltä, että evakko asuminen jatkuu tammikuulle -08. Pahin pelkoni on käymässä toteen jos ihmettä ei tapahdu. Elän joulun ihmeiden toivossa, kai se on viimmeinen oljenkorteni.

Mieskin näkee jo painajaisia minun työnteostani ja siitä kuinka 'innoissani' olen. Yksi aamu hän oli satavarma, ettei se ollut unta. Hän oli varma, että olin irtisanonut itseni. On totta, hermojani raastaa, kokoaikainen väsymys ja tämä, tämä ainainen oleminen. Haluan tapahtumia, tehdä ja käydä jossain, suunnitella toimintoja jne. Ei minua ole tehty vain tähän tasaiseen taaplaukseen, joka päivä samallalailla. Pitäisi nyt hiukan elämää olla elämässä. Vai olenko taas erilainen ajattelija? Tuntuu, kun on tässä aistinut hetkittäin, että työpaikalle on tullut ongelma. Ongelma on se, etten minä eikä kaksi muuta ole saman uskontokunnan ajattelijoita kuin toiset. Emme ole lestadiolaisia. Olemme kiintiö, mikä on pitänyt täyttää jotta perheille voidaan sanoa ettei kaikki työntekijät ole lestadiolaisia. Äskeinen oli muokattuna johtajan lauseesta. Asukas käy kritisoimassa kyseistä asiaa ja on peljännyt meitä tämän takia. Kirjoittaa kirjeen kuinka ihania olemme vaikka olemme eri uskonnoista. Miksi siitä on tehty numero? Aluksi minulle oli ihan sama, kunnioitin toisia ja heidän näkemystään, mutta nyt tätä asiaa on alettu täällä toitottamaan, niin tottakai se pyörii itselläkin päässä. Kerran meinasinkin yhdeltä työntekijältä keskustelun tuoskinnassa kysyä, että oletteko te meitä jotenkin parempia? Olisin kysynyt ihan näin muuten vaan. Mies sitten valisti minua, että hyvä etten kysynyt. He ovat Jumalan lapsia, me vain maailman lapsia. He ovat parempia. Minulla nousi karvat pystyyn. Olemmeko todella työapaikalla vähemmistö kiintiö, joka on nyt täytetty?