Pakenin viime yönä auschwitzistä. Pääsin pakoon kuin ihmeen kaupalla. Se tuntui taas niin todelta. Ne etsivät minua. Minä kidutin unessa yhtä tyttöä jotta sain lääkkeitä pakomatkaani varten. Sain hankittua omia kamojani pitkää evakkoreissuani varten ja työntelin kamojani pitkin maaseutua kottikärryillä. Välillä jouduin jättämään kärryt keskelle maalaiskatua piiloutumiseni ajaksi ja tuolloin rukoilin ettei kukaan tyhjentäisi kärryjäni. Pelkäsin joutuvani kiinni jäätyäni soderkommando miesten käsiin..

Yksi aamu olin varma, että joku sanoi unessa minulle hyvästit. Olin mummolassa elämäjärvellä. Mummo tuli hakemaan minut ulkorappusilta, että tule, näytän sinulle jotakin. Hän vei minut suureen kellariin jossa oli useampi huone, hiekkamaaperällä. Oli muutamia askelmia huoneiden välissä. Yhden oviaukon kohdalla näin jotakin ja mummo sanoi' Katso. Voit kysyä jotain'. Mummon tunsin vierelläni mutten nähnyt häntä enää vaan edessäni näin haamun osan. Näin naisen lantion vasemman puolen sekä oikean puolen päästä osa kuin navetta huivista. Pimeydessä kajasti valoa jostain. Minua ei paleltanut eikä pelottanut ja kun kosketin naista, ilma/kuva olisi kuin väreillyt kuin veden pinta, kun sitä koskettaa. Minä kosketin ilmaa. Kysyin häneltä 'Eikö sinua pelotà? Eikö ole kylmä?' Hän vain vastasi 'Ei, vähän yksinäistä vain'. Unen jälkeen makasin sängylläni ja minulla oli äärettömän hyvä olla ja näin kauan tämän kuvan silmissäni. Oli hyvä ja levollinen olo.

Olen huomannut myös, että unet joissa tiedän nukkuvani, mutta tunnen kuinka olen heräämässä, ovat lisääntyneet. Uni on niin hirveä tai pelottava ja yritän oikeasti huutaa miestäni herättämään minut, mutta suusta en saa pihahustakaan ääntä. Viimeksi tunsin katsovani pimeää pyörivää pyörremyrskyä joka tuli kuin vaakatasossa kohti, katsoin sen 'sydämeen'. Tunsin joutuvani sen valtaan enkä halunnut. Yritin huutaa miehelle, että herätä minut, mutta ääntä ei tullut, henkeä ahdisti. Oikeasti. Jotenkin ihmeen kaupalla pääsin lopulta  polvilleni sängyllä ja sain valot päälle ja hiljalleen heräsin. Mutta en tarpeeksi, koska jouduin uudestaan samaan uneen. En voi kuvailla tunnetta, en osaa kirjoittaa sitä sanoiksi. Järki vain tietää koko ajan, että tämä on unta ja minun pitää/täytyy päästä hereille! Ensimmäinen tämän tyyppinen uni tuli kolarin jälkeisenä yönä ja silloin sain itseni hereille kun sain hivutettua itseni sängyn laidalle ja meinasin tippua. Muuten en herää, en jos en saa konkreettisesti tehtyä jotain. Pelkään oikeasti näitä unia. 

-huokaus-